Oman elämän marttana

Myönnän etten ole riittävästi uhrautuen perehtynyt moniin tärkeisiin, arkisiin asioihin kuten pyykinpesukoneen pesuun. Se kuuluu pestä marttojen suosituksen mukaan 3 kertaa vuodessa ja havahduin siihen onnistuttuani sivuuttamaan asian tähänastisessa elämässäni, johon on kertynyt pestyä pyykkiä useiden vuosikymmenten kasa. Saan jatkettua koneen käyttöikää huoltamalla sitä asianmukaisesti.

Aloin tutkimaan mahdollisia muita sivuutuksiani ja pohdin, miten olen selvinnyt moisella hutiloinnilla ja häpeän tahraamalla arjella tähän asti. Tunkkaisuus ja välinpitämättömyys ei ole onneksi loukannut pahasti muita kuin vaatteitani, mutta löydän itseni hämmästelemästä monia muitakin pieniä sivuutuksia, jotka olisin voinut ottaa haltuun, mutten ole niille vielä elämässäni ajatuksiani tai aikaani uhrannut. Pelkkä pesukone ei riitä. Tutkin komerot ja laatikot ja mietin, mitä oikein säilytän ja mistä luopua. Se on suuri harjoitus olemassaolon jatkumon leikkaustyötä, josta poistetaan pätkiä kuten mennen elämän elokuvasta kelpaamattomia kohtauksia. Koska en enää tiedä, miksi kaapeissani lepäävät tavarat olisivat mitenkään arvokkaita kohtauksia, sullon ne säkkiin ja lajittelen ne kiertoon tai odottamaan ratkaisua, voinko ne liittää osaksi nykyisyyttä.

Pihatyöt ovat myös oivallinen esimerkki inhimillisesti vaihtelevan kiinnostukseni poukkoilevuudesta. Kasvit vaativat enemmän huolenpitoa kuin mielestäni olisi kohtuullista. Niiden kuuluisi tuottaa iloa ei vaivaa. Tällä reseptillä puutarhassani möyrii kasvava eläinpopulaatio, joka kykenee kyllä hoitamaan sen alas. Päätin ponnistella ja aloin jo kohta haaveilla samaisesta robottileikkurista, jonka näen naapurin pihalla ahkeroivan tauotta. Rikkaruohot täytyy kitkeä vielä käsin, mutta jonkinlainen automaation tarjoama ratkaisu on siis jo keksitty. Puutarha on kuitenkin kovin paljon hyvään vastavuoroisuuteen pohjautuva suhde, jonka kauneutta ja hedelmiä saan poimia, jos sille oman panokseni riittävästi annan. Voin toki valita vaatimattomia kasveja ja silloin voin saada helpommin työn tehtyä.

Työssäni psykoterapeuttina valinnat ja sivuutusten tutkiminen ovat sote-muutosten rantautumisen myötä pyörineet mielessä. Minun tulee miettiä, miten haastavia tilanteita kykenen yksin hoitamaan laadukkaasti, jotta ne hyödyttävät myös vastapuolta. Nykyisessä lyhyessä ostopalvelukehyksessä esimerkiksi tunnen oloni hieman huonoksi jo lähtötilanteessa. Näen liian usein heti alkumetreillä, ettei annettu määrä tule riittämään hyvään tulokseen. En saa hedelmällistä maaperää, jossa riittävä aika ja viitseliäs paneutuminen voisivat toteutua. Olen kuin se naapurin robottileikkuri, joka kaavamaisesti noudattaa annettua koordinaattia, mutta jättää kaiken muun, varsinkin rikkaruohot kitkemättä. Ei ehdi paneutua juuriin eikä ytimiin, joten työn vaikuttavuus jää auttamatta liian lyhytkestoiseksi. En näe tulevaisuutta kukoistavana ja alan ahdistua työn muuttumisesta sisällöltään ohuemmaksi. Vastavuoroisuuden hienotunteinen viiveen tarve on uhattuna. Elämänhistorian kuormittavat kokemukset eivät saa riittävästi tilaa tullakseen ymmärretyiksi ja neutraloiduiksi. Niillä kun on taipumus vaikuttaa vahvasti nykyisyydessä ja tukkia näkymät ja kasvu. Psykoterapiakenttään rantautunut pika-apuideologia on aiheuttanut työhön moraalisen ristiriita-asetelman. Ihmettelen, missä olen mukana. Voinko vain sivuuttaa oppimani työtavan ydinasetelmat ja hypätä mukaan ns. kehitykseen elättääkseni itseni, vai pitäisikö sittenkin olla sivuuttamatta perusteita ja pitää kiinni moraalipohjasta, jossa ei ole ohituskaistaa tarjolla. Mielelle soisin riittävän ajallisen uhrauksen viiveen avulla. Kertakaikkisen paneutumisen metodin oppimisen, jonka jälkeen sen taidon turvin voisi havainnointia omavaraisesti myös jatkaa läpi elämän. Psykoterapeuttina olen saanut tämän itse kokea omassa pitkässä hoidossa.

Elämme maailmassa, jossa tehokkuus asettuu kaiken edelle, myös lopputuloksen. Jos minä työntekijänä koen ahdistusta muuttuvan rakenteen syödessä maaperän hedelmälliseltä yhteistyösuhteelta, niin mitä kokee psykoterapiaan asettuva? Miten vakuuttaa hänet kehyksen toimivuudesta, kun siihen en itsekään tällaisena riittävästi luota? Meille ollaan tarjoamassa sirpaleista hoitomallia aiemman edes jotenkuten toimineen kehyksen tilalle, jossa en voi luottaa jatkuvuuteen ja ideaan, että terapiaan tuleva voi määrittää yhdessä minun kanssani psykoterapian pituuden ja tiheyden. Jostain pitää luopua ja jotain laittaa hetkeksi syrjään, jotta psykoterapian laadun voin taata. Se vaatii ponnistelua ja riittävää ajallista uhrausta ja oikeanlaista etukäteistä ohjausta psykoterapiaan lähetetylle. Kaavamaisesti määritettyä psykoterapiamallia on mahdoton toteuttaa, koska ihmisten elämänvaiheet ja niiden vaikutukset ovat hyvin yksilöllisiä. Lisäksi ihmisen kyky toipua on hyvin yksilöllinen. Koneiden hoito on aivan eri asia kuin monimuotoiseen psyykkisen tunne-elämän muovautumiseen ja sen huoltoon paneutuminen. En voi tässä ammatissa näitä sivuutuksia tehdä jatkossakaan, vaikka siihen painostetaan. Joudun olemaan rehellinen ja toteamaan hoidon rajallisuuden mahdottomuudet ääneen, enkä lupaa ruusutarhaa harhaisessa ideologiassa, jonka julkinen terveydenhoito on luvannut potilaalle.

Leena Granlund