Kohtaan sateen

Kaikki on otettu minulta pois ja arki ja pyhä, työ ja vapaa puuroutuvat, erot pienenevät on vain yhtä ja samaa. Tämä liiallisen rajojen menettämisen alan kokea kasvavaksi ahdistukseksi, joka ottaa valtaansa. Mielen hallinta horjuu ulkoisen rutiinin murtuessa. Rutiini luo elämään kehyksen, jossa kaikki ajattelua vaativa onnistuu paremmin. En ole kokenut saaneeni aikaan mitään hienoa liian vapaassa tilassa. Oivallukset eivät tule kelluessani Netflix-pilvessä, nykyajan sallitussa huvia kansalle sumutuksessa. Unohdukseen se auttaa, mutta sarjan päättyessä jää tyhjä olo ja ulkoinen hyökkää taas vahvemmin kimppuun. Jonkinlainen rutiinin tuoma järjestys tarvitaan tueksi. Mitä se minulle on, voin sen päättää luoda rajoitusten kiristyessäkin uudenlaiseksi tukitoimeksi pysyäkseni toimintakykyisen

Oikeasti ovesta ulos meneminen ei ole ollut minulle koskaan vaikeaa, mutta taidan vihdoin ymmärtää, mistä sanonta "kynnys on kasvanut" tulee. Alitajuinen pelko varjostaa kaikkea arkista toimintaa ja maailmaan astuminen on yhtä jännitteinen kuin scifi-leffa avautuisi ulko-ovelta. Miten pääsen turvallisesti mihinkään, kun näkymättömiä vihollisia on kaikkialla? Oikeasti tunnen menettäneeni jotain hyvin olennaista juuri tässä ulos lähtemisessä ja sisälle tulemisessa. Päätän aloittaa treenin, vallata takaisin tämän kadonneen rutiinin. Poistun ovesta useamman kerran päivässä ja kohta se taas automatisoituu ja jännite vähenee. Saan aikaan myös paljon isompia asioita tällä pienellä toiminnalla. Voin toki vaikuttaa pakko-oireiselta jonkun mielestä treenatessani tätä poistumista, mutta pitäkööt urkkijat nenänsä kaukana. Tässä on aika tärkeästä asiasta kyse, järjissä pysymisestä. Muistijärjestelmäni nimittäin aktivoituu ja koen eläväni historiallisessa menneisyydessä, turvallisemmassa maailmassa, jossa vielä oli järjestys.

Mieleeni palaa nyt myös se, miten lintuinfluenssan rantautuessa aikoinaan pelkäsin kaikkia lintuja kotipihallani. On vaikeaa tasapainotella reaalisen uhan ja sisäisen ahdistuslähtöisen uhan kanssa. Kuitenkin se sisäinen pitää olla jollain keinolla tasapainossa, muuten menetän itseni pelolle. Maskit naamalle ja menoksi rajoitusten sallimissa puitteissa! Olohuone kuntosaliksi ja illalla rentoutustilaksi. Saunassa käynti on kuvitteellinen matka auringon lämpöön, eri vuodenaikaan. Suihku tai kylpy antaa myös keholle erilaisen tunteen rajoista. Keittiössä voin loihtia erilaisia makumatkoja. Yksiössä voi sitten olla kyllä aika haastavaa toteuttaa!

Unirutiinit, syömisaikataulut, työn suunnittelu ja rytmitys ja selkeä ero vapaa-aikaan! Kukaan ei ole ollut minulle niin tärkeä auktoriteetti kuin uniasiantuntija tänä aikana. Olen tyytyväinen, kun häntä haastatellaan ainakin kerran viikossa. Mahtaa tuntua hyvältä, kun vihdoinkin pääsee ääneen. Ihminen pystyy kyllä huijaamaan itsensä uhmaamaan neurobiologista todellisuutta itsessään ja ympäristössään tuhoisilla tavoilla. Olen levollinen, kun nämä realiteetit nousevat nyt esille ja niistä ollaan kiinnostuneita.

Lohdulliseksi koin myös uuden tv-sarjan "Miki Liukkonen, sivullinen". Nuori kirjailija kohtaa ohjelmassa hyvin erilaisia ihmisiä ja kohtaamiset tuntuvat täyttävän eräänlaisen kohtaamattomuuden tyhjiön, joka on kasvanut suureksi eristyksissä ollessa. On miellyttävää päästä lähelle toisia. Tämä ohjelma ei ole päällekäyvä, vaan hidas ja pohdiskeleva, toiseutta hyväksyvä ja arvostava. Erimieltä oleminen onkin kovin sallittua ja tärkeää, eikä vihamielistä. Haastateltavat henkilöt ovat kiinnostavia ja uusia ajatuksia herätteleviä. Ensimmäisessä osassa Miki keskustelee Antti Nylénin kanssa juuri rutiinien tärkeydestä. Tämä ohjelma ei aiheuttanut aivosumua, vaan herätteli ajattelua ja ikään kuin jatkoin keskustelua heidän kanssaan sisäisesti. Oli hyvin innostavaa havaita, miten erilaisia selviytymisstrategioita sarjan haastateltavilla oli!

Kiinnostava huomio jossain juuri mediassa käydyissä keskusteluissa oli myös se, miten pandemia ikään kuin haluttaisiin unohtaa, että juuri todellisuuspako olisi paras lääke tähän kaikkeen. Tätä jotkut haluavat lisää. Olen kyllä enemmän sitä mieltä, että sitä pitää käsitellä ja kohdata ja siitä pitää kirjoittaa ja keskustella, koska se on arkemme realiteetti ja vaikuttaa miehin kaikkiin. Ulkoinen ja sisäinen todellisuus kannattaa säilyttää dialogisessa yhteydessä. Jos ulkona sataa vettä, puen päälleni sadevaatteet ja kohtaan sateen.

Leena Granlund, 1.4.2021